Tilannepäivitys

 Viimeisestä postauksesta on vierähtänyt hetki. Syitä on monia. Näiden vuosien aikana on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä. Surullisin tapahtuma oli Felixin eutanasia 20.8.2018. Tapahtunutta on edelleen vaikea käsittää, saatikka käsitellä. Maailman lempeimmästä koirasta oli tullut näyttelyissä muille koirille muriseva ja vihotteleva. Tätä ei tapahtunut missään muualla kuin näyttelyissä ja kun näyttelystä päästiin kotiin, koira liki nukahti seisaalleen ja saattoi parikin päivää vetää lonkkaa. Totta kai hälytyskellot soivat, mutta uskoin, että kyseessä on aikuistuvan uroksen machoilua - olihan kaikki mahdolliset kivun aiheuttajat jo tutkittu lääkärissä. 

Kävimme treenaamassa match show’ssa ja loppukesästä homma alkoikin jo sujumaan ja lähdin jännittynein, mutta luottavaisin mielin kohti Maailman voittaja -näyttelyä Amsterdamiin. Matkalla pysähdyimme Liettuaan kolmipäiväiseen näyttelyyn. Ensimmäinen päivä meni hyvin, kamalasta kuumuudesta huolimatta, seuraavana päivänä uhittelu taas alkoi… Kolmantena päivänä emme enää osallistuneet. Lyhyesti: Felix lensi Saksasta takaisin kotiin ja Maailman voittaja -näyttelyyn osallistuin penkkiurheilijana.

Saimme myös ammattiapua ja käytöshäiriötä yritettiin haarukoida myös tätä kautta, mutta kun Felix tarrasi Juhaa kädestä, oli pakko tehdä päätös. Niin Felix päästettiin ikuiseen uneen. Parin kuukauden päästä saatu avaustulos hieman helpotti epätietoa: vesipää. Mikä johtuu mistä, en tämän enempää spekuloi. Felix oli kaikella tapaa uskomaton koira. Ei pelkästään komea, räjähtävän nopea, uskomaton uimari, mutta myös fiksu, hieno perheenjäsen, jota kaipaan syvästi.

Isä Max, elämäni tukipilari, onneksi kannatteli. Max aisti tuskani, ja piti pinnalla, kun kaikki muu hävisi mustaan aukkoon. Felixin poismenon jälkeen elämässäni on ollut kaikenlaista. Ei ole liioiteltua sanoa, että Max on ollut enemmän kuin keneltäkään voisi vaatia. Se on huolehtinut ja bernimäiseen tapaan muistuttanut, että huomenna on päivä uusi, ja että nauru ja ilo kantavat pidemmälle. 

Pitkään tuumasin, että berneily on minun osaltani tässä. En halua enää kipua. En kestä luopumista. Mutta kun aikaa oli kulunut sopivasti, syntyi suloinen poika yhdistelmästä, josta emä oli minulle tuttu, ja jonka tiesin olevan luonteeltaan parasta a-luokkaa. Keväällä 2020 Juhan ja minun yhteinen vaaveli Miki, aka Riccarron Maserati, tuli osaksi elämäämme. Miki on valtavan mainio tyyppi. Iloinen, positiivinen ja aina valmis puuhaan kuin puuhaan. Miki asuu pääsääntöisesti Juhalla, mutta vierailee täällä Siuntiossa silloin tällöin. Talvella Miki oli Maxin kaverina pari kuukautta ja nautimme upeasta lumisesta talvesta kaikin tavoin. Mikin luonne on verraton. Se matkustaa Maxin ja Chilin välillä ja aina löytää paikkansa laumasta.

Maxin täytettyä 6 vuotta 2.10.2020, aloin miettimään millainen minun bernipolkuni voisi tulevaisuudessa olla. Koronan myötä olin siirtynyt etätöihin ja eihän maalla voi asua ilman koiria, eihän? Mistä saisin yhtä upean koiran kuin Max, mietin useammankin kerran. 

Joskus elämä yllättää. Nimittäin Max sai morsiamen, maailman suloisimman Wennin, ja romanttisten tapahtumien myötä, Maxista tuli kahden pojan ja viiden tytön isä <3. Voi tätä onnea! Tänään jaloissani tuhisee heistä kaksi, Hugo ja Helga tai Kiljusten herrasväki :). Kauniit ja valtavan upealuonteiset vauvat ovat nyt parin kuukauden ikäisiä ja arki on alkanut rullaamaan. 

Näin meidän elämämme on mullistunut, ja epäilemättä luvassa on vielä vaikka ja mitä. Mutta juuri nyt olen onnellinen, että elämä vie ja kantaa. 

Berninpehmoista kesää & kuullaan pian <3

Team Max